Kuolema elämän osana
Kuolema on elämän rinnakkaisilmiö ja se käsitetään ajallisen elämän päättymiseksi.
Haudat ja hautausmaat ovat lähes ainoa pysyvä ja näkyvä osoitus kuoleman todellisuudesta.
Hautausmaa on paikka, jossa saamme kosketuksen kuolemaan silloinkin, kun se ei kosketa meitä kipeällä ja läheisesti riipaisevalla tavalla.
Pelko kuoleman edessä on syvällä piilotajunnassamme. Kukaan toinen ihminen ei voi poistaa kanssaihmiseltään kuolemaan kohdistuvaa pelkoa.
Se poistuu vain ymmärtämällä elämää.
Kuolemasta ja sen ominaisuuksista voidaan puhua ja täten hälventää siihen liittyvää tuntemattomuutta.
Kuolema ei väisty torjumalla, vaan siihen tutustumalla.
Tältä sivulta löydät tietoa suomalaisesta hautausmaakulttuurista.
Suomalainen hautausmaa
Suomalainen hautausmaa oli tuhat vuotta sitten kalmisto. Suvuilla oli omat kalmistonsa, perheillä omat paikkansa kalmistossa. Kivetyt kummut olivat luonnollisia hautamuistomerkkejä. Ristiretkien jälkeen siirtyi kastettujen hautaaminen vähitellen kirkkojen ympäristöön.
Vanhimmat säilyneet hautakivet lienevät 1200-luvun alkupuolelta. Oma lukunsa on kirkkojen lattioiden alle hautaaminen.
Talvisin se oli helpompaa kuin ulos kirkkomaalle hautaaminen. Samalla oli mahdollisuus saada hautamuistomerkki näkyvälle paikalle kirkkoon tai sen eteiseen. Varakkaat henkilöt haudattiin kirkon lattian alle tehtyihin holveihin, jotka olivat tiilistä ja luonnonkivistä muurattuja.
Kallein paikka oli alttarin lähellä, toinen ääripää oli kirkon eteisessä
Suvut teettivät itselleen hautamuistomerkiksi erilaisia kalkkikivilaattoja, joista muodostui osa kirkon lattiaa.
Kirkkoon hautaaminen heijasti voimakkaasti ihmisten eriarvoisuutta ja luokkajakoa. Ne, jotka eivät kyenneet hankkimaan hautapaikkaa kirkosta, koettivat hankkia hautapaikan mahdollisimman läheltä kirkkoa.
Kristityille itä ja etelä olivat valon ja Kristuksen toisen tulemisen ilmansuuntia ja siksi haudat kirkkomaalla sijoittuivat näihin suuntiin.
Kirkon pohjoispuolelle (pimeyden ja paholaisen ilmansuunta) ei haudattu kirkon jäseniä.
Pohjoiselle alueelle haudattiin ne, joiden ei uskottu selviävän iankaikkiseen elämään, kuten itsemurhan tehneet, rikolliset ja vastaavat.
Kirkkoon hautaaminen lopullisesti kiellettiin keisarillisella käskyllä vuonna 1822. Jo paljon ennen kirkkoon hautaamisen kieltoa varakkaat perheet rakennuttivat kirkon läheisyyteen omia hautakappeleita etenkin niillä seuduilla, joilla oli kartanoita ja aatelistoa.
Hautamuistomerkki – viesti eletystä elämästä
Hautausmaan kauneudesta oleellinen osa syntyy vainajille pystytetyistä hautamuistomerkeistä. Kirkon lattioiden laakakivet siirtyivät kirkkomaalle ja 1700-luvulla muuntuivat ”pystykiviksi”.
Koska suomalainen kivi on kovaa työstettäväksi, hankittiin veistetyt muistokivet 1700-luvun lopulle asti pääasiassa tuontitavarana Tallinnasta, Gotlannista, Saarenmaalta ja Saksasta. Näissä maissa kallioperästä löytyy kotimaisia kivilaatuja pehmeämpiä kiviä.
Sotimiseen liittyvät linnoitustyöt edistivät kivenkäsittelyn taitoja
Kiven kaiverrustaidot saivat huiman sysäyksen Viaporin linnoitustöiden yhteydessä. Taitavat ulkomaiset kivenhakkaajat opettivat suomalaisille meisselien oikean karkaisutavan ja tekstinhakkauksen salat.
Ensimmäiset kirkkomaista erilliset hautausmaat syntyivät Suomeen Venäjän vallan alettua 1800-luvun alkupuolella.
Varakkaat perheet alkoivat varata itselleen hautapaikkoja, ja niiden katteeksi tilattiin huolellisesti suunniteltuja hautamuistomerkkejä. Vanhat muistomerkit olivat käsityötä, mikä takasi yksilöllisyyden.
Hautakivikulttuuri on selvästi elänyt loistoaikaansa 1800- luvulla
Vanhalla hautausmaalla näkee vieläkin upeita taidokkaasti valmistettuja muistokiviä.
1830-luvulla tulivat muotiin pääasiassa saksalaisen esikuvan mukaan valmistetut valurautaristit ja muut valurautaiset hautamuistomerkit sekä erilaiset rauta-aitarakennelmat.
Rauta-aidoilla oli myös käytännöllinen tehtävä; Lukkareilla ja suntioilla oli palkkaan kuuluvana oikeutena, etenkin maaseudulla, laiduntaa karjaa hautausmaan alueella. Aidan avulla suojattiin istutuksia.
1800-luvun lopulla Saksasta tulleen tavan mukaan asennettiin reunakiviä haudan ympärille pitämään multa tai hiekka paremmin haudalla.
Rakennustaiteen tyylit, jugend ja sen suomalainen versio kansallisromantiikka, on nähtävissä tämän vuosisadan alun muistokivissä. Taidokkaat kasviornamentit ja jugendin tyylikkyys olivat vastaisku muotiin tulleille kertaustyyleille.
Uusi vaihe hautamuistomerkkiemme historiassa näkyy sotien jälkeisenä aikana
Sodissa kaatuneiden muistoksi valmistettiin lukuisia muistomerkkikokonaisuuksia.
Kookkaat pronssiveistokset ja kiveen hakatut kuvat koristivat varakkaiden henkilöiden muistomerkkejä, joihin liitettiin usein myös jotain symboliikkaa elämästä ja kuolemasta.
Tavallisen kansan hautamuistomerkit ovat olleet vaatimattomampia, eivät kuitenkaan kauneusarvoiltaan ja puhuttelevuudeltaan vähempiarvoisia.
Muistomerkki oli maasta kohoava viesti. Vaatimattomimmat hautamuistomerkit tehtiin puusta. Kyläsepät kehittivät paikallisia malleja metalliristeistä ja hautapelleistä.
Hautausmaasuunnittelu
Hautausmaita alettiin kehittää 1920- ja 1930 luvuilla. Mallia otettiin tällöinkin saksalaisilta: hautausmaasuunnittelua hallitsivat säännölliset ruutukaavat ja puistomaisuus. Tähän astihan hautapaikat olivat monin paikoin noudattaneet vain summittaista rivijärjestystä.
Teollistumisen myötä 1960 – 1970 yhteiskuntamme alkoi muuttua voimakkaasti
Väkiluvun kasvu ja maalta muutto kaupunkeihin synnytti toinen toistaan muistuttavat lähiöt.
Hautausmailla toteutettiin laaja saneerausohjelma, jossa vanhoja hautakortteleita otettiin uudelleen käyttöön ja vanhoja muistomerkkejä hävitettiin. Reunakivet vaadittiin poistettaviksi hoitoa haittaavina.
Hautausmaita ja hautaamista alettiin seurakunnan taholta arvioida liiketaloudellisin kriteerein
Hautakiven koko ja muoto haluttiin tarkoin säännellä, jopa pintakäsittelyn ja värin suhteen annettiin tarkkoja ohjeita.
Tällainen hautausmaa kuvastaa omaa aikaansa, mutta köyhdytti samalla hautakivien ilmaisuvoimaa.
Kiviteollisuudessa tapahtunut voimakas koneellistuminen vaikutti osaltaan ”matkalaukkumallin” syntymiseen. Suoraa kiven reunaa on helppoa ja vaivatonta sahata.
Myös hautausmaiden antamat standardit tuntuivat erittäin järkeviltä ja helpoilta. Erikoiskiven kysyntä laski ja kivenhakkaajien ammattikunta katosi lähes kokonaan.
On kuitenkin huomattava, että suorakaiteen muotoinen kivi edustaa oman aikansa tyyliä
- 1980-luvulla hautausmaiden yleisilme havahdutti ihmiset ja säännöllisiin riveihin asetetut hautakivet koettiin yksitoikkoisiksi. Vanhat hautausmaa-alueet koetaan elävämmiksi. Seurakunnat ja hautakivivalmistajat syyttävät toisiaan annetuista määräyksistä.
Hautakivikulttuurin väliaikaiseen köyhtymiseen on monia syitä, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Hautakiven ostajan valinnoillakin on merkityksensä asiassa.
- 1990-luvulle tultaessa kiviteollisuus ilmaisi tahtonsa valmistaa yksilöllisempiä hautakiviä. Vastaus hautausmaiden elävöittämiseen olivat lohkoreunaiset muistokivet. Lohkoreuna muotoillaan käsityönä vanhoilla työvälineillä, kantilla ja moskalla.
- 2000-luvulla ihmiskäden jälki näkyy hautakivien muotoilussa yhä enemmän, samoin vaihtelevien kivilajien ja muotojen käyttö. Suosittuja ovat hautakiveen yhdistetty pronssinen lyhtykehys, jossa kynttilä palaa suojassa tuulelta ja tuiskulta.
Ristin ohella tai sijasta käytetään entistä enemmän vainajan elämään tai harrastuksiin liittyviä kuvallisia aiheita.
- 2010-luvulla tietokoneavusteinen hautakiven mallisuunnittelu on kiviliikkeissä arkea. Hautausmaiden ilme moninaistuu erilaisten kivilajien ja muotoilujen sekä koristeiden käytön myötä. Kokonaisuuden kuitenkin viimeistelee aina hautakivialan käsityöläinen. – Hautakivi kertoo tekijänsä osaamisesta ja kädentaidoista.
Perinteen säilyminen
Hautausmaat ovat pääasiallisesti eläviä varten. Hautausmaa on luonteva paikka surutyölle. Haudan hoitaminen, kukkatervehdykset ja hiljentyminen vainajaa muistellen ovat surutyön luonnollisia muotoja.
Hautausmaa läsnäolollaan kertoo elämämme ajallisesta lyhyydestä ja kuoleman todellisuudesta avoimesti.
Hautausmaat ovat ihmisten historiaa
Jokainen aika jättää hautausmaalle oman jälkensä. Tärkeää on, ettei edellisten vuosikymmenien jälkiä peitetä, vaan menneiden sukupolvien muodot voisivat säilyä näkyvinä kerroksina elävillä haudoilla.
Muistomerkit kertovat menneistä sukupolvista, merkkihenkilöistä, suvuista, ammateista sekä oman aikansa tyylisuunnista. Hautamuistomerkit ovat osa kulttuuriamme – yksinkertaisesta kivenjärkäleestä aina monimuotoisempaan monumenttiin.
Hautausmaa on elävä, kun sinne haudataan, siellä tehdään surutyötä ja hautoja hoidetaan. Hautakivet hankitaan muistoksi elämästä.
Hautamuistomerkin pystyttäminen läheisen tai omaisen haudalle on länsimainen tapa uskontokunnasta riippumatta.
Lähteitä:
Bey Heng, Hautausmaat arkipäivän asioina, Kirjaneliö 1994
P.Lempiäinen, B.Nickels, Viimeiset leposijamme, Hautausmaat ja hautamuistomerkit